torstai 17. elokuuta 2017

Kuinka selvisin Helsingin Worldconista



Saavuin paikalle keskiviikkona 9. elokuuta. Viktoriaanista henkeä tavoitteleva liivipuku pystyine kauluksineen tuntui hieman hiostavalta, amatöörimäisesti solmittu solmuke (Oscar Wilde sanoisi tästä vaikka mitä) pysyi miten kuten kasassa kiirehtiessäni. Olin Helsingin Messukeskuksen aukiolla, jossa näkyi jo kiivasta ihmisvilinää ja jonka laidalla taidetakomojen seppo ilmariset häärivät kojuissaan naamat mustassa kasvomaalissa ja ilman paitaa. Sisäänkäynnin yläpuolella luki isoin kirjaimin WELCOME TO WORLDCON 75.

Kiire oli, sillä ensimmäisen ja ainoan paneelikeskusteluni alkuun ei ollut tolkuttomasti aikaa. Sisällä itse pääkallonpaikassa törmäsin ilahduttavaan näkyyn. Kaksosauringot-trilogian kirjoittajan Erika Vikin organisoima Worldcon Book Babies -pöytä törötti näkyvillä esittelemässä uusinta uutta suomalaista spefiä, mukaan lukien omin käpsyin (oli Shimo ”Se toinen viimeinen roskakirjailija” Suntilallakin omansa pelissä) toimittamani kehokauhuantologia Tämä jalka ei ole minun. Esikoisromaanini ei ehtinyt Worldconiin, mutta ehtipä sentään tämä antologia! Kävin jättämässä terveiseni kirjan väliin. Remember: your body is not your friend.

Worldcon Book Babies -näyttelyyn oli kertynyt kelpo valikoima suomalaisen spefin uutuuksia.


Mainittu paneelikeskustelu, otsikoltaan ”Minorities on Minorities”, veti pienehkön luokkahuoneen valehtelematta ääriään myöten ihmisiä. Kanssa-osuuskummajaiseni Maija Haavisto ja O.E. Lönnberg, filippiiniläinen Likhain sekä allekirjoittanut keskustelivat muun muassa äidinkielellään versus englanniksi kirjoittamisesta – tiesittekö, että englannin kielen ylivalta on vielä Suomea paljon brutaalimpaa Filippiineillä, jossa esimerkiksi tagalog-kielen puhujia suoraan kielletään kouluissa käyttämästä äidinkieltään? (Sama tilannehan on ollut esimerkiksi Suomen saamelaisilla ja Ruotsin suomalaisvähemmistöllä.) Muita akuutteja kysymyksiä olivat kirjailijana vähemmistöaiheisiin (esimerkiksi vammaisuuteen) erikoistuminen sekä se ainainen samastumiskohteiden löytäminen fiktiosta.

Vaikka paljon miestenvälisiä suhteita kirjoitankin fiktiooni, ne kun vain tulevat niin luonnollisesti ja itsestäänselvästi, henkilökohtaisesti en kaipaa mihinkään queer-kirjailijoiden gettoon. Niin ikään näen ”itseni kaltaisuuden” tulevan lopulta jostain aivan muusta kuin kuulumisesta johonkin yhden yhteisen nimittäjän varaan rakentuvaan identiteettiryhmään. Mainostinpa paikalla silti Cosmos Pen -lehdessä (englanninkielisessä Kosmoskynässä) ilmestynyttä artikkeliani ”No Big Deal Here – On Sexual Diversity and Gender Variance in Finnish Speculative Fiction”.

Toinen varsinainen esiintymiseni oli samana päivänä. Kyseessä oli spekulatiivisen runouden avomikki, jossa luin pari runoani englanniksi. Mikin ympärillä törmäsin myös ensi kertaa yhdysvaltalaiskirjailija Mary Turzilloon, joka lausui hätkähdyttävän hehkuvan ja verevän runon. Myöhemmin nimittäin löysin hänen novellikokoelmansa Bonsai Babies, ja jo pelkän takakannen perusteella olin myyty (tai, tarkalleen ottaen, kirja oli nopeasti myyty minulle). Tämä on tasan niin tärähtänyttä kamaa kuin minun luettavani kuuluu ollakin! Sain vielä signeerauksenkin, kun yhytin Turzillon toistamiseen conin aikana. Hänestä tuli samalla ensimmäinen henkilö, joka on viitannut minuun kohtalokkaalla adjektiivilla ”brooding”.

Torstaiaamuna missasin Vesa Sisätön luennon 1920–30-lukujen suomalaisesta scifistä, ”Suur-Suomi ja muuta kummaa” (kiitos vain, Helsingin muuttunut ratikkaliikenne). Tilannetta onneksi tasapainotti päivän päättänyt Tatu Ahposen mitä hillittömin englanninkielinen esitelmä suomalaisesta isänmaallisesta scifistä 1910-luvulta nykypäivään. (Haluan painottaa, että luennossa sinänsä ei ollut mitään laitaoikeistolaista tendenssiä. Tämän toki voi päätellä jo sikäli kun luennoitsijan muista edesottamuksista sattuu jotain tietämään.) Aiemmin päivällä olin mm. jutellut kauhumestari Marko Hautalan kanssa kauhukirjallisuudesta ynnä hyvistä ja pahoista epämukavuusalueista, sekä tietenkin painanut työvuoroa Osuuskumman myyntitiskin takana. 

Antologioiden Never Stop ja The Self-Inflicted Relative epäviralliseksi mainospuheeksi muodostui "short stories, and very short stories".


Osuuskumman pöydän itseoikeutettuja kirjatähtiä olivat toki uunituoreet englanninkieliset antologiamme Never Stop ja The Self-Inflicted Relative. Never Stopia varten olin kääntänyt englanniksi HES-tarinani Herhiläiskuningattaren siivet – juuri sen, joka ylti vuonna 2015 Nova-pronssille ja tänä vuonna Atorox-ehdokkaaksi. Raapaleantologia The Self-Inflicted Relative puolestaan pitää kätteni jäljiltä sisällään nekropunkia ja merellistä kauhuromantiikkaa. Antologioiden julkistajaisia juhlittiin torstai-iltana, tietenkin skumppalasit kourassa.

Skumppaa taikka kuole, kuten eräskin osuuskummajaiskollegani sanaili suomalaisen cover-klassikon mukaan. Julkkarit nimittäin eivät suinkaan jääneet yhteen eivätkä kahteen iltaan. Perjantaina olin päivällä omakohtaisesti kokenut yhden Worldcon 75:n suurimmista vitsauksista: tilanpuutteen, niin että useimpiin puheohjelmiin oli moninkertaisesti enemmän tulijoita kuin salitilaa, ja moni joutui kääntymään pettyneenä ovelta. Illalla kuitenkin juhlittiin keskustan legendaarisessa Bar 7 Blingsissä Suomen Tieteis- ja Fantasiakirjoittajien urbaanin fantasian antologiaa Meliwas ja muita kaupunkeja. Itse en tässä nimenomaisessa projektissa ollut mukana, mutta sainpa muutaman kirjoittajan signeeraukset omaan kappaleeseeni. 

Lauantaiaamunpäivän Finnish Horror -paneelissa nähtiin keskustelemassa Matti Järvinen, Magdalena Hai, Jussi Katajala ja Marko Hautala.


Seuraavana aamuna conipaikalle kauhuaiheista – kuinkas muuten – paneelikeskustelua kuuntelemaan raahautui hyvin… väsynyt jätkä. (Oliko pakko juoda pikkutunneille asti absinttia kirjailija-kustantaja Salorannan jalossa seurassa? Oli, aivan pakko.) Mutta eipä se mitään, vielä oli seurattavana paneeli Suomi-kumman läpimurrosta maailmalla. Se ainakin innosti hieman, nimittäin haaveilemaan omistakin tulevista uranäkymistä...

Ja kun illemmalla saavuin Tämä jalka ei ole minun -antologian julkkareihin, taivas repesi. Kyllä, selvästikin jokin korkeampi voima oli provosoitunut kehokauhukirjan hirveyksistä niin, että välittömästi kun olin astunut Bar 7 Blingsin ulkokatokseen, rajuilma Kiira pyyhki Helsingin ylitse. Nytkö se maailmanloppu sitten tuli, oli yleinen puheenaihe baarin kiviseinien turvallisessa syleilyssä. Olimme porukalla aluksi yrittäneet seurata ilmestyskirjan näkyä katoksesta käsin, mutta myrskysade oli niin raivokkaan vaakasuoraa, että kastuimme siinäkin! Kuulemma messukeskuksen Terra Nova -ravintolan terassilla olivat sinkoilleet tuopit ja jopa pöydät, enkä epäile yhtään.

Jäsenpassi erityisnauhojen (ribbons) kera.
Sunnuntaina oli sitten edessä paluu arkeen ja Turkuun, 12 kirjaa rikkaampana – puhumattakaan kokonaisvaltaisesta kokemuksesta, jonka toteutumisesta seuraavan kerran en osaa sanoa vielä mitään. Tätä kirjoitan jonkinlaisen post-Worldcon-flunssan kourissa ja sanon täten kiitos ja anteeksi kaikille, jotka sen ansaitsevat. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti